Luettuani kirjan istuin hetken aikaa sängylläni muistellen. Kirjan loppu ei ollut onnellisimmasta päästä, Tommyn neljäs luovutus tuli ja sen mukana myös kuolema. Kerrontatapa vaikutti siihen, että kirjaan eläytyi varsin vahvasti, joten lopun ratkaisu altisti pienelle "kurkun karheudelle" . Tuntuu kuin olisi ollut osallisena kaikessa, ja nyt kaikki olisi poissa. Ensin Ruth, sitten Tommy, ja aikanaan Kathy.
Kertojana oli selkeästi Kathy, joka kertoi muistojaan. Kathyssä oli metafiktiivisen kertojan piirteitä, esim. se että joku selkeästi kertoi tarinaa, ja lukijaa muistuteltiin siitä. Kathy myös kommentoi omaa kerrontaansa, silloin kun oli mennyt asiassaan sivuteille.
Olo on sama kuin jokaisen hyvän kirjan jälkeen, tuntuu kuin olisi menettänyt hyvän ystävänsä. Kirjan voi toki lukea uudestaan, mutta se on ikäänkuin vanhan, jo poissa olevan ystävän muistelua. Ystävät kuolevat, mutta muistot ovat luonamme loppuun asti. Paitsi jos sattuu sairastamaan dementiaa.
Olet selittänyt kirjan juonta, mutta et ole tehnyt blogitehtäviä eli rooliin eläytyminen ja uutinen puuttuvat. Lopussa ihan hyvää pohdintaa kirjan teemasta. Mieti, miten pitkälle tiede voi mennä? Onko oikein käyttää ihmistä koetarkoituksiin tai kloonauksen? Miten nuoret suhtautuvat, kun huomaavat, mitä heille tapahtuu? Hilkka
VastaaPoista